Samuli Knuutin kolumni

Rakkaus & sota

7.5.2015

Vuoden 2014 Bookerin voitti perinteisen komea romaani sodasta.

”Romaani sodasta ja rakkaudesta”, lupaa JP Koskisen uusi kirja Kuinka sydän pysäytetään jo kannessaan – ja toimittaa mitä lupaa, komeasti.

Sillä näinhän traditio vaatiikin. Jos kertoo tarinan sodasta, pitää kertoa myös tarina rakkaudesta, mieluiten sellaisesta joka jää sodan jalkoihin. Olisi silti karkeata yksinkertaistamista väittää, että toinen aihe vetoaa enemmän naisiin ja toinen miehiin – jos sota olisi vain miesten juttu, miksi he sitten poteroissaan turvautuvat juuri heilojensa kuviin ja viimeisillä hetkillään huutavat äitiään?

Sota ja rakkaus -tuplahampurilaisen tarjoaa lukijalleen myös australialaisen Richard Flanaganin komea romaani The Narrow Road to the Deep North, joka voitti vuonna 2014 Booker-palkinnon, anglosaksisen maailman Finlandian siis. Parempina aikoina sitä varmasti käännettäisiin jo paraikaa, niin hyvä ja niin klassisella tavalla vaikuttava opus se on. Tarinan ytimessä on Japanin mielisairas yritys rakentaa toisen maailmansodan loppuvaiheissa lähinnä sotavankien voimin rautatie Thaimaan ja Burman välille, keskelle tiheää viidakkoa, vailla kunnon työkaluja. Näistä tapahtumista kertoo myös sotaelokuvien klassikko Kwai-joen silta (1957, ohjaajana David Lean). Projektia johtavat japanilaisupseerit pysyvät kasassa vain amfetamiinin voimin, kun taas rataa rakentavat vangit uurastavat käytännössä alasti vuorokauden ympäri toteuttaakseen jonkun toisen houreen sotilaallisesta voitosta, joka on jo kauan sitten muuttunut pelkäksi kangastukseksi.

Tämän hulluuden ytimessä on australialainen lääkäri nimeltä Dorrigo Evans, joka antaa vaikka ruoka-annoksensa miehilleen toimiakseen esimerkkinä. Evans kuitenkin on itse vain tyhjä kuori, sillä hänen elämänsä suuri ja kielletty rakkaus, hänen setänsä nuori vaimo, on kuollut asuntopalossa – tai niin hän ainakin luulee – , ja koska millään ei enää ole mitään merkitystä, silloin ihan yhtä hyvin voi tehdä kaikkensa olla antamatta periksi. Idealistinen Evans on uskonut, että ”rakkaus on runoudella kirjailtu avioliitto”, ja kun sota murskaa hänen ihanteensa, hän on tuomittu elämään loppuelämänsä tyhjäksi koverrettuna sotasankarina joka nai kaikkea mikä liikkuu sitoutumatta mihinkään.

Evansin kautta Flanagan zuumaa yhteen muitakin tuhoisampaan päivään Burman radalla. Malaria ja vatsatauti kaatavat miehiä ja sodassa tappiolle jääneet japanilaiset vaativat yhä mahdottomampia, mikä ilmenee väkivaltana vankeja kohtaan. Vartijoiden logiikka menee, etteivät urheat sotilaat jää vangeiksi, joten vangit ovat siksi jo määritelmällisesti pelkurimaisia vätyksiä, joita voi piestä miten haluaa. Yhdestä muitakin sairaamman ja siksi laiskuriksi luullun vangin rankaisuoperaatiosta kasvaa itseään suurempi tapahtuma, joka säteilee todistajiensa elämään vuosikymmenten päähän.

Flanagan antaa kerrontansa singahtaa tulevaisuuteen lukuisiin eri suuntiin kuin siili, joka syöksee piikkinsä esiin. Kerronta on täynnä aforistisia tiivistyksiä: ”Hän sai neljä lasta, ja kaikki kutsuivat häntä perheenisäksi. Hän ei ollut sitä. Hän oli vain mies, jolla oli neljä lasta.” Nöyryyttäjistä tulee nöyryytettyjä, kun taas nöyryytetyt eivät koskaan tokene koettelemuksistaan. Mikä ei tapa, se usein haurastaa. ”Onnellisella miehellä ei ole menneisyyttä. Onnettomalla ei ole mitään muuta”, Flanagan sanoo kertojansa suulla.

Flanagan ei ehkä kerro meille mitään mitä emme jo valmiiksi tiedä. Mutta hän muistuttaa meitä asioista, jotka ehkä helposti unohdamme: ”Hyvä romaani pakottaa meidät lukemaan itsensä uudestaan. Upea romaani pakottaa meidät lukemaan sieluamme.”

Samuli Knuuti