Artikkeli

Kuinka sarjakuva-ankka muuttui rikospoliisiksi?

12.1.2017

Esikoiskirjailija Ari Räty kertoo esikoisromaaninsa Syyskuun viimeinen kirjoitusprosessista.

Syystalvella 1978 olin kymmenvuotias räkänokkainen koulupoika, näsäviisas tolvana ja omasta mielestäni hulvaton koomikko. Siitä ei edes äiti ollut samaa mieltä – eikä ole vieläkään. Äiti on oikeassa.

Kävin vastentahtoisesti Nummelan ala-asteen 4D-luokkaa ja olin saanut tehtäväksi kirjoittaa äidinkielen aineen otsikolla ”Tulevaisuuden koulu”, vaikka olisin halunnut kirjoittaa toisesta maailmansodasta. Mieleeni on jäänyt lähtemättömästi opettajan hymy hetkeä ennen kuin hän alkoi lukea tekstiäni luokan edessä. Hymy, ja varsinkin luokkatovereiden reaktio: ensin opettajan ääneen keskittynyt hiljaisuus, sitten hämmentävä naurumellakka suunnilleen niissä kohdissa joita olin itsekin pitänyt huvittavina.

Jotain tuosta hetkestä jäi elämään sisimpääni, ja se on vaikuttanut pysyvästi tapaan jolla miellän olemassaoloni merkityksen. Se olikin tarpeen, sillä vei yli kolme vuosikymmentä opetella kirjoittamaan edes auttava tarina. Luovuttaminen oli lähellä.

Kirjallinen kerronta on itseisarvo, hieno inhimillisyyden ja kulttuurin ilmentymä jonka taitajia kunnioitan suuresti, mutta tarinan hahmot ovat varsinainen rakkauteni. Romaanini henkilöt ovat eläneet omaa elämäänsä erilaisissa kesken jääneissä töissä hyvinkin neljännesvuosisadan. Näkökulmat, nimet ja henkilöiden ”olemassaolon tarkoitus” ovat saattaneet vaihtua mutta eivät täysin sattumanvaraisesti – mielikuvitusihmisten elämässä pätevät samantyyppiset logiikan lainalaisuudet kuin meidän syntymästä kuolemaan sidottujenkin. Niiden kohtaloa ei voi jälkikäteen pyörtää täysin oman mielen mukaan.

Edellä sanotun valossa tahtoisin esitellä hahmoistani kaksi. En siksi että ne olisivat muita merkittävämpiä vaan siksi että ne ovat täysin vastakkaiset esimerkit siitä miten nämä henkilöt ovat ajautuneet harhailemaan sielunmaisemiini.

Ensimmäisenä kutsun esiin Eskelisen, rikospoliisin. Mielikuva, tunnetila hänen hahmonsa taustalla – sen perusolemus – on alun perin melko suora laina belgialaiselta sarjakuvataiteilijalta Benoît Sokalilta. Hänen luomansa sarjakuvahahmo Tarkastaja Ankardo on väsynyt, runollisuuteen saakka kyyninen mutta peräänantamaton ja heikkouksiensa rajoissa oikeamielinen ankka. Muokkasin Sokalin ankasta tylsillä lukiotunneilla piirtämiini sarjakuviin hieman vähemmän oikeamielisen koiran – tuo koira, viiksiä, knallia, paksua sikaria ja eläimen naamaa lukuun ottamatta on käytännössä Eskelinen.

Yhtä huolettomasti ja luvatta olen lainannut fiktiiviseen maailmaan myös toisen esimerkkihahmon, kauan sitten tuntemani punatukkaisen ja säkenöivän vihreäsilmäisen Taina-nimisen tytön. Näin hänet viimeisen kerran todellisessa elämässä eräänä tuulisena toukokuun lopun hellepäivänä 1980. Mieleeni on jäänyt unohtumattomana välähdyksenä hänen hymynsä ja hiuksensa ja vaalean kesämekkonsa helmat lämpimässä pyörteilevässä tuulessa. Muisto ei ole haikea vaikka haluaisin sen olevan; se vain oli ja on visuaalisesti niin voimakas, että minun oli pakko kaapata oikea Taina pohjaksi tarinan Tainalle. Hän on paitsi esikuvansa häilyvä heijastus kaukaa eilisestä, myös kollaasi kaikista mielenkiintoisista ja viehättävistä piirteistä joita olen epäkohteliaasti poiminut tuntemistani tai vain sattumalta kohtaamistani tytöistä ja naisista.

Vielä ennen loppukumarrusta yksi mahdollinen vastaus oikeutettuun kysymykseen Miksi kirjoitan. En minä tiedä. Teininä kaiketi siksi että se tuki tuolloin kovin tarpeellista illuusiota omasta identiteetistä. Nykyään ehkä siksi että vain toisilla ihmisillä, ihmisten elämällä ja kohtaloilla, on lopulta mitään merkitystä.

Kohteliaasti kumartaen,

A.R.